Mieleni tekevi, kehoni kieltävi

Se päivä alkoi aurinkoisesti. Makailin auringossa ja nautin lämmöstä. Juttelinpa siinä oikein viisaitakin naapurin rouvan kanssa. Kuinka tärkeää on kuunnella itseään kun elimistö ei nyt ihan ole priima kunnossa  ja miten vaikeaa se onkaan olla vaan tekemättä mitään. Totesinpa jopa, että olen hyvässä mallissa uuden oppimisen tiellä. :). Niinpä. Eipä tainnut kulua paria tuntiakaan kun olin kontillani mökin pihamaalla polvi auki. Olinpa menossa mökkiin ja sitten en ollutkaan ja nopea käännös ja hups, perhanan kroksi jäi jumiin rappuseen. Mieleni siis kääntyi sekunnissa mutta käskytys aivoista jalkoihin jotenkin pätki, kulki hitaalla. Mökillä nuo taajuudet aina vähän väliä pätkii, ainakin kännykässä ja nyt jo aivoissakin. Mutta ei aikaakaan kun  het jottiinsa oli toiminta päällä; eiku ylös muutaman pärräyksen kera ja haavaa hoitamaan. Kaivovettä ja käsidesiä puhdistukseen ja burana estämään tulehdusta. Syöpäpotilaalle kun ei parane tulla tulehduksia ettei hoidot pitkisty. Taisi siinä muutama itkunpyrähdyskin tulla ei niinkään haavan takia vaan siitä, että sillä lailla pyllähdän.

Palataanpa siihen ihanaan aurinkoon ja loikoiluun ja laineiden liplatukseen. Siinä aikani oltua siirryin keinuun loikoilemaan. Mukava keinuminen ja tuuli soi korvissani. Suljin jopa silmäni ja olo tuntui lämpimältä viltin alla. Melkein jopa nukahdin. Mutta sieltä se ajatus tuli kuin varkain; klapeille pitäisi saada paikka mihin pinota kun se aika tulee. Pöytäsirkkelin poika jo asensi paikalleen odottamaan. Viime kesänä ihan itse pätkin lautoja pöytäsirkkelillä mutta nyt jonkinlainen itseuojeluvaisto kuitenkin  pelasi etten nyt ryhtyisi ihan itsekseen pätkimään kun ei ihan tuo päänuppi ole omansa. Sitä ne perhanan sytostaatit aikaan saa. Mutta jos vähän siivoisi paikkoja ja jos ihan vähän vaan kokeilis sahata muutaman klapin. Ja eiku ajatuksesta toimeen. Olinhan minä jo ihan mukavasti lepäillyt ja eiliset kukkien istutukset ja kivenmurikan kaivamiset olivat jo kaukana takana. Siitä kivestä voisi muutaman sanasen vielä sanoa. Oli se mokoma siellä aika syvässä, mutta aikani lapiolla kaivettuani ja rautakangella väännettyäni sain sen mokoman sieltä pois ja vieritin huussin nurkalle. Ajattelin, että pitääkö sen rautakangenkin painaa niin vietävästi, mutta ei auttanut. Siinä välillä jo huutelin naapurin miestä apuun ja hänen tullessa paikalle olinki jo saanut kiven kaivettua itse pois. Periksi ei anneta, sisulla se sieltä lähti. Köynnösruusu sai lämpimän paikan kasvamiseen.   Mutta se oli eilen se. Nyt on nyt ja nenä kohti puukasaa.

Siinä minä aikani heittelin puita ja haravoin hyvän paikan, johon voisi puupedin rakentaa. Taisi siinä ainakin tunti mennä hikoillessa. Ja pikkasen vaan väsähdin. Ajattelin, että vähän vaan lepään ja sitten kokeilen sahausta mutta sitten tuli se mokoma  pyllähdys. Harmitus omasta olosta alkoi kasvamaan. Rauhoittelin itseäni, että ei mitään hätää. Ei tarvitse tikkejä. Mutta kun  elimistö ei  suostu toimimaan niin kuin ennen ja voimat ovat kadoksissa  niin ei sitten perskutarallaa. Olkoon sitten ja jääköön  siihen mokomat laudat ja puut. Niin minä suivaantuneena keräsin kimpsut ja kampsut ja lähdin kotiin. No jos totta puhutaan, kyllähän minä ihan pikkasen säikähdin.

Nyt kun olen taas vähän levännyt niin ajatuksissani on, että jospa ne talkoot olisivat hyvä ajatus ja minä siinä ihan vähän vaan touhailisin. Muut tekisivät klapeja ja minä plikka pinoaisin.  Eihän puiden pinoominen ole mitenkään rasittavaa. Se on sellaista rauhallista ja terapeuttista; näkee kättensä jäljen ja siistiä tulee.  Eihän sitä ihminen voi olla vain tekemättä mitään, ei sairaanakaan varsinkaan kun ei tunnu ihan koko ajan olotila sairaalta. Ja tekee sen mitä jaksaa. Ehkäpä sitä pitää kuitenkin olla yliarvioimatta omia voimiaan. Minä se taidan olla niitä pököpäitä jotka oman kantapään kautta oppivat ja tässä tapauksessa oman pyllähdyksen kautta. Ja onhan noita pyllähdyksiä elämässä ennenkin tullut, vähän vaan erilaisia. Ja ain on noustu ylös ja tullahan jatkossakin nousemahan. Kyllä se aurinko edelleen paistaa:).

Kommentoi



Kommentit

  1. 13.37 11.05.2016

    Voi sisko kulta! Mahdatkohan lainkaan rauhoittua ;) Töissä ollessani pysyt kyllä kotona kun en ole mökillä sinua vartioimassa. :-)

  2. 18.45 11.05.2016

    Ihana ja sisukas Mari!

  3. 21.48 16.05.2016

    Milloinkas tullaan puut pilkkomaan ja pinoamaan?

  4. 6.55 26.05.2016

    Tiedän tuon! Olen vaivaisen luuleikkauksen jälkeen ollut tuossa samassa tilanteessa lähes pälvittäin. Mieleni tekevi, aivoni ajattelevi, mutta kehoni ei kykene!
    Yhtenä päivänä olin auringossa istunut jalka koholla lehtiä lukemassa , kun katselin kukkamaitani ja näin rikkaruohoja. Siitä sitten sauvoilla kohti kukkamaata ja sain kun sainkin nyhtäistyä parit voikukat pois, kun tiedät mun pihan niin se ei paljon tunnu. Aivo raksutti, kuinka voisin istua jotenkin, olla suullani maaten jne hain vaihtoehtoja, järki ei millään meinannut voittaa. Sitten liikahdin väärin, vasemmasta jalkaterästä tuli karmaiseva käsky takaisin tuoliin. En saanut voihkaisuani pidettyä äänettömänä ja pehtorini ärähti, mikä on todella harvinaista. Sitten istuinkin taas hiljaa tuolissa, mutta hitaasti tuskan laannuttua siirryin sohvalle ja heräsin tunnin päästä päivätorkuiltani.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi