Lainaa.com

Olipa kerran hiukset…

Pitkät tummat hiukset olivat minä, niin ajattelin. Sitten tuli tämä sairaus ja tietous, että hiukset lähtee. Paska juttu, mutta minkäs teet. Siispä askel kerrallaan, helpottaa tuskaa, ajattelin. Ensin leikkasin lyhyeksi ja miten outona sen aluksi koin, kunnes totuin ja jopa aloin pitämäänkin peilikuvastani. Hyvä naapurin kampaaja Merja.

No, menipä sitten kaksi viikkoa ekasta sytosta kun alkoi hiuksia lähtemään kasapäin. Juoksin jatkuvasti kampaamassa hiuksiani ja tarkistamassa lähteekö vielä, no totta vieköön lähti ja koko ajan enemmän. Alkoi ihan tosissaan ahdistaa. Ja eikun pipo ja turbaani kaupoille ja pakkohan se peruukkikin oli ostaa. Vai oliko? Eipä ole lainkaan minua, joten saas nähdä tuleeko edes käyttöön.

Sitten oli pakko tehdä päätös ja ryhtyä kaljuksi. Niinpä jälleen Merjan luo ja hiukset ajeltiin vallan pois ja peilistä minua katsoi outo  kaljupää, yäk ja äkkiä turbaani päähän. Kotona itkua tihruttelin ja inhosin peilikuvaani. Enkä  siitä vieläkään pidä enkä taida tule pitämäänkään. Jos ei haluu niin ei oo pakko.  Miten alaston olo ja niin helvetin sairaan näköinen.

Hiukset ovat naisen kruunu. Nyt ei ole kruunua. Miten siis  säilyttää ja tuntea itsensä naiseksi kaljupäänä? Jostain se täytyy vain kaivaa esiin, jotta peilikuva hieman piristäisi  ja tuntisin edelleen itseni naiseksi eikä menisi ihan surkutteluksi. Meikit ja vaatteet ja hymy huulille  ja eiku menoksi.

Tapani mukaisesti levittelin kalju kuvaani facessa kerjäten myötätuntoa ja hyväksyntää. No en kait  sittenkään? Tätä on hyvä vielä miettiä.  Itse aina julistan sitä ihmisen sisäistä kauneutta ja miten itse nyt tuijotan vain ulkoista kuvaani. Tyhmä minä.  Totuushan on, että  tsemppiä minä tarvitsen.  Sitähän me toinen toisiltamme tarvitsemme kun olemme heikoillamme. Ehkä kuvan julkaiseminen oli myös tapani kertoa, että tässä sitä ollaan ilman hiuksia ja kyllä tästä selvitään. Ja miten selvitään, niin läheisten ja ystävien avulla. Olen niin kiitollinen niistä monista viesteistä, joita olen saanut ystäviltäni. Niinä päivinä kun mieli on maassa niin nämä viestit kantavat eteenpäin. En ole yksin.

Mietin pitkään miten tästä kaljuudesta löytyy positiivista? Vaikealta se tuntui ja ei kyllä naurata vieläkään, mutta onpahan ainakin uusi kokemus ja kun muutaman kuukauden kestää, niin alkaa uutta kasvamaan. Ja löytyyhän noita ”samiksia” lähipiiristäkin. Tosin, pojanpojallani Mirolla on kyllä enemmän haivenia ja siskon miehellä kasvaa parta. En minä sitä partaa kaipaa, mutta uskon, että sitten kun niitä haivenia alkaa kasvamaan, on se varmaan aikas huikeeta.

Positiivisuus ja usko parempaan. Kyllä tästä selvitään. Nyt kirpasee, mutta ei tämä ole ikuista. Niin minä ajattelen ja olen aina ajatellut. Hulluksihan tässä muutoin tulisi ja se ei kyllä olisi kivaa, ei itselle eikä läheisille.

Myönnän, kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, olin juuri itkeä tihuuttanut, mutta nyt jotenkin tuntuu paremmalta ja valoisammalta. Aurinko ei paista ulkona,mutta sisälläni se paistaa. Kivoja kivoja asioita niitä minä nyt aion tehdä. Kohta tämä plikka lähtee mökille yhden elämäni auringonsäteen kanssa, rakkaan siskoni Kirsin kanssa, joka on aina kulkenut ja tulee kulkemaan rinnallani, niin myötä kuin vastamäessäkin. Voi meitä onnellisia, joilla on elämässään ihania asioita kuten  Siskoja.

Kommentoi



Kommentit

  1. 12.36 20.04.2016

    Tää varmaan kuulostaa kliseeltä, mutta mä niin tien mitä käyt läpi. Mulla aivan sama homma hiusten kanssa, vaikka mulla ei ollutkaan pitkiä hiuksia. Tissin menettäminenkään ei tuntunut niin pahalta kuin nuo hiukset. Hienoa että jaat selviytymistarinaasi blogin kautta. Mulla oli tarve puhua ja sainkin tukea muutamalta tuttavalta, jotka olivat kokeneet saman. Näistä tuttavista tuli myöhemmin hyviä ystäviä joiden kanssa pidämme yhteyttä vieläkin. Eilen mulla oli toinen vuosi kontrolli ja kaikki onneksi hyvin. Aina se vaan on yhtä jännittävää joka vuosi 😁
    Tsemppiä Marianne ja hyvää kesän odotusta!
    Jos haluat jutella niin tiedät että voit ottaa yhteyttä
    Terkuin Riitta opiskelukamu

  2. 21.30 20.04.2016

    Kyllä sinä olet meille ystävillesi ennen kaikkea sinä itse, jolla tosin on ollut kruununa hiuksesi.
    Nyt kun katselin kuvaasi, jossa olit pojan poikasi kanssa, vasta tajusin, kuinka kauniit piirteet sinusta onkaan paljastuneet, kun kruunusi ei tällä hetkellä niitä rajaa. Mietin, että olet oikeastaan aivan sydän sellainenhan sinä oletkin, herttakuningatar.
    Suorastaan odotan toista kertaa, kun kruunusi ympäröi kasvosi, minkähän värisenä, miten paksuna ja miten kiharaisena… jos et olisi koskaan ollut kaljuna, en olisi tajunnut, kuinka kauniit piirteet sinulla onkaan. En liene ainoa ystäväsi, joka on nähnyt sinut uusin silmin, rohkea, upea nainen paljain päin.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi