Syto – polku
Eilen se sitten alkoi tämä minun syto-polkuni. Edellisiltana otin jo määrätyt lääkkeet, kortisonit. Yön nukuin rauhaisasti. Aamupalan yhteydessä jälleen kortisoonit ja pahoinvointilääke. Hyvissä ajoin lähdin ajelemaan kohti tayssia. Kävellessäni autolta taysiin minulle tuli mieleeni reissu, jolloin olin menossa synnyttämään esikoistani. Pientä jännitystä silloin niin kuin nytkin , odotusta tulevasta kun ei tiedä mitä tuleman pitää. Ja hyvä, että alkaa jotta joskus päättyykin.
Ystävällinen hoitaja Marjut otti minut vastaan ystävällisesti ja kysyi, että jännittääkö minua. Siinä vaiheessa meinasi tulla itku, kun ääni väristen vastasin, että vähän. Marjut hoiteli minua ammattitaidolla ja ystävällisyydellä. Oli turvallinen ja hyvä olla. Kun kerroin hänelle ajatuksistani ja totesin, että silloin synnytys reissulta minä sain ihanan pojan matkaani niin hän tuumasi, että saat sinä tältäkin reissulta jotain merkittävää, TAUTI HOIDETAAN. Hyvä ja tärkeä muistutus ja lohduttava. Hyvä Marjut.
Kotiin tullessa olin energiaa täynnä ja ruoka maistui. Touhasin istustusteni parissa ja iltapäivällä lenkkeilin mieheni kanssa. Niinhän se lääkäri totesi, että sitä saattaa muutaman päivän mennä ylikierroksilla kortisooni höyryissä. No hyvä, nyt mennään ja tehdään kun siltä tuntuu ja aurinkokin paistaa. Ehdin kyllä toki välillä taivastakin tuijotella ja pohdiskella. Illalla uni maittoi ja nukuin sikeästi klo 4.00 asti ja sitten loppuaika koiran unta.
Ihana aurinkoinen päivä tulossa. Aamukortisoonit on otettu ja virtaa riittää. Tänään ohjelmassa ulkoilua siskoni kanssa metsämaisemissa. Taidanpa ottaa kaffit ja evästä mukaan, jotta voidaan metsässä evästää ja kuunella luonnon rauhaa. Kenties muutama metsänpeikkokin kurkistelee mäntyjen takaa. Keijut taitaa vielä uinua talviuntaan, mutta pian on heidänkin aika heräillä kevät auringon ja sinivuokkojen myötä.
Eilen illalla telkkarista tuli syövästä ohjelma. Sieltä jäi monta asiaa mieleeni, mutta tämä lause eritoten:
”Yhtenä päivänä meidän pitää kuolla, mutta muina päivinä saamme elää”.
Näillä ajatuksilla tänään ja matka jatkuu. Aurinkoista mieltä kaikille.
Onneksi on olemassa Marjut!
Muistan vieläkin synnytyksissäni auttaneet kätilöt! Samaten muistan, kun nuorena olin suuressa leikkauksessa, minut vastaanottaneen ” Marjutin”. Nimet ovat unohtuneen, mutta kasvot ja turvallisuuden tunne, jonka he loivat minulle, on tatuoitu aivoihini.
Etsin ulkoillessani kaikkea mahdollista etupäässä oravan, jänöjussin, kauriin tai saukon jälkiä, vaikka peikkometsässä asunkin. Kauris on kyllä keijumaisin.
t. Leena