Viipyilevä katse
Tuo katse, se katsoo hieman pitempään minua. Ei se ole ilkeä katse ja kestää ehkä muutaman sekunnin, sen verran, että sen rekisteröin. Katsooko minua kun poikkean muista? Eihän ravintolassa kuulu istua pipo päässä? No en kyllä istukkaan vaan turbaani päässä. Ja kuka sen sanoo ettei saa? No, minä ihan itse sanon niin. Ja sitten lisää ajatuksia; ”ne varmaan ajattelee, että miksi tolla ei ole hiuksia”. No mitä sitten vaikka ei olekaan? No kun naisella kuuluu olla. Niinhän sitä sanotaan, että hiukset ovat naisen kruunu. Entä mitä sitä on ilman kruunua? No, kaljupää ja sairaan näköinen tiätty. Sellainen minua peilistä katselee. No, minähän sairastan ja siksi olen myös kalju eikä se nyt muuksi muutu . Mutta kun haluan hiukset, haluan!! Haluan olla niin kuin muut naiset. Haluan tuntea itseni naiseksi!
Mistä loppujen lopuksi on kyse? Täytyy olla terve ja hiukset päässä. Touhuta ja olla pirteän näköinen. Siis kunnon kansalainen ja käydä töissä. Ja tämä plikka kun ei ole nyt kunnon kansalainen ja ei sitä kukaan minulta nyt vaadikaan paitsi minä itse. Eikä pidä liikaa erottua muista. Ei ainakaan niin, että liikaa tuijotetaan. No, eihän ne tuijottelut ennenkään ole haitannut, päinvastoin. Jos joku on hieman pitempään katsonut ja varsinkin miespuoliset, niin itsetuntoahan se on vain hivellyt. Mutta ne katseet olivatkin positiivisia ja nyt yhtäkkiä ne ovatkin jotain muuta? Vai ovatko?Ja silloin oli hiukset! Kysyn edelleen, että mistä siis on kyse? No pirun huonosta itsetunnostahan se on pakko olla kyse. Ja syy on tiätty lapsuudessa; olin meistä kolmesta tytöstä missikisoissa aina se kolmas siis vimppa (pojat olivat tuomareita). Tyhmiä poikia. Nyt kun katson peiliin ja tunnen itseni rumaksi, niin tulee se vimppa olo ja siitä olosta on välillä vaikea nostaa nokkaansa. Nostan kuitenkin. Mutta eipä negatiivistella enempää. Olen myös ajatellut asian siihen malliin, että jospa nyt on aika uudelleensyntymiselle. Aika heittää hyvästit lapsuuden traumoille ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja ennenkaikkea arvostaa itseään. On se vaan kumma, että miten sitä voi tuntea itsensä pieneksi ja arvottomaksi (no ei nyt ihan aina) vaikka lähellä on paljon ihmisiä, jotka osoittavat arvostusta ja rakkautta minua kohtaan. Kyllä se nyt vaan on niin, että eikös jo tässä iässä ole aika ryhtyä rakastamaan ja arvostamaan itsekin itseään. Kyllä jämpti on niin sanoisi eräs ystäväni.
Tuon viipyilevän katseen myötä olen alkanut miettimään erilaisuutta. Erilaisiahan me ollaan jokainen, ihan omanlaisiamme ja sehän onkin juuri rikkautemme. Mutta miten me ajattelemme mikä on hyväksyttyä ja mikä ei hyväksyttyä erilaisuutta? Kauneusihanne? Kaunis ja hoikka ? Suokaatte anteeksi, mutta keskityn nyt ulkonäkö erilaisuuteen sattuneesta syystä nyt kun olen hieman saanut omakohtaista kokemusta. Olenkin miettinyt, että miltä mahtaa tuntua ihmisistä, joita tuijotetaan erilaisen ulkonäön vuoksi? Tässä kohtaan olen ajatellut esimerkiksi tummaihoisia ihmisiä. Miten he kestävät viipyilevät katseet ja mahdolliset negatiiviset kommentit? Ovatko he tottuneet? Eivätkö he välitä tai eivät vaan enää kiinnitä asiaan moista huomiota? Ja ovatko ne katseet negatiivisia? Väittäisin, että valitettavavsti ne paikka paikoin ovat. Tai sitten he ovat niin sinut itsensä kanssa ja arvostavat itseään juuri sellaisina kuin ovat. Eräs tuttavani kertoi, että kaljuksi tultuaan hän osti aivan erivärisen peruukin kuin hänen omat hiuksensa ovat. Hän halusi kokeilla miltä tuntuu olla erinäköinen. Minä kuuntelin häntä ihaillen ja ajattelin, että wau, tuolla naisella on itsetunto kohdallaan ja piut paut sanoo muiden ajatuksille . Siinä on minulla opittavaa, ajattelin. Ja tästä pääsemmekin ajatukseen, mikä on valitettavasti totta; minulla on aina ollut tarve miellyttää muita. Minun on ollut vaikea sanoo ihmisille ei ja en haluaisi tuottaa mielipahaa kenellekään(mikä on oikeesti täysin mahdotonta). Täydellinen kun kuitenkaan ole niin onhan tuota mielipahaa tullut välillä tuotettua mutta olen kovasti siitä kärsinyt itsekin. Yleisesti ottaen olen välillä liikaa miettinyt mitä muut ajattelevat sekä myöskin myötäillyt muita. Aika siis opetella enemmän kuuntelemaan itseään ja tekemään ratkaisuja itseään ajatellen, mitä itse haluaa ja rohkeasti sanoa oma mielipiteensä.
Tämä minun luultavasti sekava pohdintani on tulosta neljän tunnin yöunista, mutta olen toki asioita tässä kevään aikana paljon pohtinut ja tulen pohtimaankin. Tuota aikaa kun nyt pohtimiselle riittää. Niinhän nuo viisaat ovat todenneet, että kriisi pysäyttää ihmisen ja pistää väkisinkin miettimään elämäänsä syvällisemmin kuin aikaisemmin. Mökillä , keinussa ja kutimet kädessä järvimaisemaa tuijotellessa päässä hurisee jos jonkinlaisia ajatuksia. Ajattelen, ajatukset ovat kuin tuulia; ne tulee ja menee. Enimmäkseen ajatukset ovat positiivisia mutta välillä toki ahdistaviakin. Olen opetellut sanomaan itselleni, että antaa niiden ajatusten tulla ja mennä. Ei tarvitse heti toimia vaan antaa niiden ajatusten muhia. Ja toivoa soppii, että niistä ajatuksista syntyy sellaista hyvää, että lähes seuraavat 50-vuotta olisi hyvä olla itsensä kanssa , arvostaisi itseään ja olla Miss Marianne.
…ihanaa muhinaa…
Hei!
Olen liikkunut buffi päässä paljonkin, esim. ruokaostoksilla. Talvella ei tullut katseita ollenkaan, nyt lämpimillä ilmoilla olen ne tunnistanut, mutta vain hyvin pienen hetken viipyvät, ja kukaan ei katso ”perään.” Kuntosalilla sain treenata rauhassa sporttipipo päässä. Voin kuitenkin vain kuvitella, millaisia katseita saisin, jos liikkuisin tämä untuvasänki näkyvillä.
Ehkä me syöpäsairaat ollaan niin herkässä tilassa, että hiukan ylianalysoidaan ihmisten reaktioita. Kyllähän se vähän ihmetyttää, jos joku kesäkuumilla pitää pipoa, katse voi jäädä ihan refleksinomaisesti viipyilemään, eikä välttämättä ollenkaan ole kyse erilaisuuden hyväksymisestä. Itsellä varmaan sama juttu, ja totta tosiaan tunnistan heti ne muutamat itseni kaltaiset pipopäät.
Peruukkini on hyvä. Peruukki päässä ja laittautuneena kerään myös joskus katseita, olen huomannut, etenkin miespuolisilta. Enkä pane pahakseni 😉