Vuosi 2016 muutti elämäni täysin. Nyt voisi sanoa, että hyvään suuntaan tai voisiko paremminkin sanoa, että parempaan suuntaan. Onhan minun elämäni aikaisemminkin ollut hyvää, mutta nyt vielä parempaa. Tämä vuosi pysäytti minut ja auttoi näkemään entistä paremmin itseeni ja ympärilleni. Mikä on tärkeää ja merkityksellistä ja mikä vähäisempää. Tärkeää olen minä ja minun elämäni sekä minulle rakkaat ihmiset. Kun voin itse hyvin , vaikuttaa se läheisiinikin. Tämän vuoden aikana olen oppinut, että ilo ja onni syntyy pienistä asioista ja yhteisistä hetkistä ystävien kanssa. Ja onnellisuus syntyy minussa näissä hetkissä. Ystävyys lämmittää ja synnyttää säteitä sydämeen ja antaa siivet, poistaen raskaat taakat harteilta. Tämä edellyttää sitä, että on avoinna vastaanottamaan ja antamaan sekä huolehtimaan ystävistään. Minä olen tänä vuonna saanut huolenpitoa ystäviltäni. He ovat kulkeneet rinnallani ja tukeneet minua heikkoina hetkinä. Toivon, että pystyn olemaan heille yhtä hyvänä tukena kun he tukea tarvitsevat. Opin myös tänä vuonna, että ei minun tarvitse olla vahva. Ystävät hyväksyvät minut heikkonakin. Opin myös sen, että en saa vaatia ihmisiltä sitä, mihin he eivät ole kykeneväisiä. Eivät he tee sitä pahalla, niin haluan uskoa. Vakava sairaus koskettaa myös omaisia ja ihmiset reagoivat eritavoin, mutta olipa tapa mikä hyvänsä, ei se heistä ihmisinä tee huonoja. Meille on annettu voimavaroja ja vahvuuksia eri tavoin.
Tänä päivänä olen onnellinen. Minulla on oma koti, työ, rakkaat ystävät ja läheiset sekä mökki saaressa. Minä olen onnenplikka. Minä olen tähän mennessä selviytynyt rintasyövästä. Elän ja nautin joka hetkestä. En murehdi eteenpäin, miksi murehtisin? Nyt on nyt ja hyvä näin. Tämän vuoden viimeisenä kirjoituksena haluan lopuksi erityisesti kiittää ystäviäni saaressa, jotka ovat minua tukeneet sekä ystäviäni Leilaa, Liisaa ja Vesaa, työkavereitani , jotka ovat minulle erityisen rakkaita( tiedätte kyllä ketä tarkoitan). Ylitse kaiken on siskoni Kirsi. Sanat eivät riitä sitä kertomaan kuinka tärkeä ihminen hän on minulle lasten jälkeen. Hän soitti minulle joka päivä ja kysyi vointejani. Hän pyysi minua luokseen ja oli kanssani mökillä ja järjesti vapaa päiviä, jotta voisi olla tukenani. Sanoisin, hän on enkelini maan päällä. Kiitos rakas sisko.
Hyvät ystävät, Hyvää Uutta Vuotta 2017. Tehkäämme yhdessä siitä hyvä vuosi ja olkaamme edelleen hyviä toisillemme. Annetaan ystävyyden säteiden lämmittää meitä ja muita. Olette rakkaita minulle.
Tuo katse, se katsoo hieman pitempään minua. Ei se ole ilkeä katse ja kestää ehkä muutaman sekunnin, sen verran, että sen rekisteröin. Katsooko minua kun poikkean muista? Eihän ravintolassa kuulu istua pipo päässä? No en kyllä istukkaan vaan turbaani päässä. Ja kuka sen sanoo ettei saa? No, minä ihan itse sanon niin. Ja sitten lisää ajatuksia; ”ne varmaan ajattelee, että miksi tolla ei ole hiuksia”. No mitä sitten vaikka ei olekaan? No kun naisella kuuluu olla. Niinhän sitä sanotaan, että hiukset ovat naisen kruunu. Entä mitä sitä on ilman kruunua? No, kaljupää ja sairaan näköinen tiätty. Sellainen minua peilistä katselee. No, minähän sairastan ja siksi olen myös kalju eikä se nyt muuksi muutu . Mutta kun haluan hiukset, haluan!! Haluan olla niin kuin muut naiset. Haluan tuntea itseni naiseksi!
Mistä loppujen lopuksi on kyse? Täytyy olla terve ja hiukset päässä. Touhuta ja olla pirteän näköinen. Siis kunnon kansalainen ja käydä töissä. Ja tämä plikka kun ei ole nyt kunnon kansalainen ja ei sitä kukaan minulta nyt vaadikaan paitsi minä itse. Eikä pidä liikaa erottua muista. Ei ainakaan niin, että liikaa tuijotetaan. No, eihän ne tuijottelut ennenkään ole haitannut, päinvastoin. Jos joku on hieman pitempään katsonut ja varsinkin miespuoliset, niin itsetuntoahan se on vain hivellyt. Mutta ne katseet olivatkin positiivisia ja nyt yhtäkkiä ne ovatkin jotain muuta? Vai ovatko?Ja silloin oli hiukset! Kysyn edelleen, että mistä siis on kyse? No pirun huonosta itsetunnostahan se on pakko olla kyse. Ja syy on tiätty lapsuudessa; olin meistä kolmesta tytöstä missikisoissa aina se kolmas siis vimppa (pojat olivat tuomareita). Tyhmiä poikia. Nyt kun katson peiliin ja tunnen itseni rumaksi, niin tulee se vimppa olo ja siitä olosta on välillä vaikea nostaa nokkaansa. Nostan kuitenkin. Mutta eipä negatiivistella enempää. Olen myös ajatellut asian siihen malliin, että jospa nyt on aika uudelleensyntymiselle. Aika heittää hyvästit lapsuuden traumoille ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja ennenkaikkea arvostaa itseään. On se vaan kumma, että miten sitä voi tuntea itsensä pieneksi ja arvottomaksi (no ei nyt ihan aina) vaikka lähellä on paljon ihmisiä, jotka osoittavat arvostusta ja rakkautta minua kohtaan. Kyllä se nyt vaan on niin, että eikös jo tässä iässä ole aika ryhtyä rakastamaan ja arvostamaan itsekin itseään. Kyllä jämpti on niin sanoisi eräs ystäväni.
Tuon viipyilevän katseen myötä olen alkanut miettimään erilaisuutta. Erilaisiahan me ollaan jokainen, ihan omanlaisiamme ja sehän onkin juuri rikkautemme. Mutta miten me ajattelemme mikä on hyväksyttyä ja mikä ei hyväksyttyä erilaisuutta? Kauneusihanne? Kaunis ja hoikka ? Suokaatte anteeksi, mutta keskityn nyt ulkonäkö erilaisuuteen sattuneesta syystä nyt kun olen hieman saanut omakohtaista kokemusta. Olenkin miettinyt, että miltä mahtaa tuntua ihmisistä, joita tuijotetaan erilaisen ulkonäön vuoksi? Tässä kohtaan olen ajatellut esimerkiksi tummaihoisia ihmisiä. Miten he kestävät viipyilevät katseet ja mahdolliset negatiiviset kommentit? Ovatko he tottuneet? Eivätkö he välitä tai eivät vaan enää kiinnitä asiaan moista huomiota? Ja ovatko ne katseet negatiivisia? Väittäisin, että valitettavavsti ne paikka paikoin ovat. Tai sitten he ovat niin sinut itsensä kanssa ja arvostavat itseään juuri sellaisina kuin ovat. Eräs tuttavani kertoi, että kaljuksi tultuaan hän osti aivan erivärisen peruukin kuin hänen omat hiuksensa ovat. Hän halusi kokeilla miltä tuntuu olla erinäköinen. Minä kuuntelin häntä ihaillen ja ajattelin, että wau, tuolla naisella on itsetunto kohdallaan ja piut paut sanoo muiden ajatuksille . Siinä on minulla opittavaa, ajattelin. Ja tästä pääsemmekin ajatukseen, mikä on valitettavasti totta; minulla on aina ollut tarve miellyttää muita. Minun on ollut vaikea sanoo ihmisille ei ja en haluaisi tuottaa mielipahaa kenellekään(mikä on oikeesti täysin mahdotonta). Täydellinen kun kuitenkaan ole niin onhan tuota mielipahaa tullut välillä tuotettua mutta olen kovasti siitä kärsinyt itsekin. Yleisesti ottaen olen välillä liikaa miettinyt mitä muut ajattelevat sekä myöskin myötäillyt muita. Aika siis opetella enemmän kuuntelemaan itseään ja tekemään ratkaisuja itseään ajatellen, mitä itse haluaa ja rohkeasti sanoa oma mielipiteensä.
Tämä minun luultavasti sekava pohdintani on tulosta neljän tunnin yöunista, mutta olen toki asioita tässä kevään aikana paljon pohtinut ja tulen pohtimaankin. Tuota aikaa kun nyt pohtimiselle riittää. Niinhän nuo viisaat ovat todenneet, että kriisi pysäyttää ihmisen ja pistää väkisinkin miettimään elämäänsä syvällisemmin kuin aikaisemmin. Mökillä , keinussa ja kutimet kädessä järvimaisemaa tuijotellessa päässä hurisee jos jonkinlaisia ajatuksia. Ajattelen, ajatukset ovat kuin tuulia; ne tulee ja menee. Enimmäkseen ajatukset ovat positiivisia mutta välillä toki ahdistaviakin. Olen opetellut sanomaan itselleni, että antaa niiden ajatusten tulla ja mennä. Ei tarvitse heti toimia vaan antaa niiden ajatusten muhia. Ja toivoa soppii, että niistä ajatuksista syntyy sellaista hyvää, että lähes seuraavat 50-vuotta olisi hyvä olla itsensä kanssa , arvostaisi itseään ja olla Miss Marianne.
Se päivä alkoi aurinkoisesti. Makailin auringossa ja nautin lämmöstä. Juttelinpa siinä oikein viisaitakin naapurin rouvan kanssa. Kuinka tärkeää on kuunnella itseään kun elimistö ei nyt ihan ole priima kunnossa ja miten vaikeaa se onkaan olla vaan tekemättä mitään. Totesinpa jopa, että olen hyvässä mallissa uuden oppimisen tiellä. :). Niinpä. Eipä tainnut kulua paria tuntiakaan kun olin kontillani mökin pihamaalla polvi auki. Olinpa menossa mökkiin ja sitten en ollutkaan ja nopea käännös ja hups, perhanan kroksi jäi jumiin rappuseen. Mieleni siis kääntyi sekunnissa mutta käskytys aivoista jalkoihin jotenkin pätki, kulki hitaalla. Mökillä nuo taajuudet aina vähän väliä pätkii, ainakin kännykässä ja nyt jo aivoissakin. Mutta ei aikaakaan kun het jottiinsa oli toiminta päällä; eiku ylös muutaman pärräyksen kera ja haavaa hoitamaan. Kaivovettä ja käsidesiä puhdistukseen ja burana estämään tulehdusta. Syöpäpotilaalle kun ei parane tulla tulehduksia ettei hoidot pitkisty. Taisi siinä muutama itkunpyrähdyskin tulla ei niinkään haavan takia vaan siitä, että sillä lailla pyllähdän.
Palataanpa siihen ihanaan aurinkoon ja loikoiluun ja laineiden liplatukseen. Siinä aikani oltua siirryin keinuun loikoilemaan. Mukava keinuminen ja tuuli soi korvissani. Suljin jopa silmäni ja olo tuntui lämpimältä viltin alla. Melkein jopa nukahdin. Mutta sieltä se ajatus tuli kuin varkain; klapeille pitäisi saada paikka mihin pinota kun se aika tulee. Pöytäsirkkelin poika jo asensi paikalleen odottamaan. Viime kesänä ihan itse pätkin lautoja pöytäsirkkelillä mutta nyt jonkinlainen itseuojeluvaisto kuitenkin pelasi etten nyt ryhtyisi ihan itsekseen pätkimään kun ei ihan tuo päänuppi ole omansa. Sitä ne perhanan sytostaatit aikaan saa. Mutta jos vähän siivoisi paikkoja ja jos ihan vähän vaan kokeilis sahata muutaman klapin. Ja eiku ajatuksesta toimeen. Olinhan minä jo ihan mukavasti lepäillyt ja eiliset kukkien istutukset ja kivenmurikan kaivamiset olivat jo kaukana takana. Siitä kivestä voisi muutaman sanasen vielä sanoa. Oli se mokoma siellä aika syvässä, mutta aikani lapiolla kaivettuani ja rautakangella väännettyäni sain sen mokoman sieltä pois ja vieritin huussin nurkalle. Ajattelin, että pitääkö sen rautakangenkin painaa niin vietävästi, mutta ei auttanut. Siinä välillä jo huutelin naapurin miestä apuun ja hänen tullessa paikalle olinki jo saanut kiven kaivettua itse pois. Periksi ei anneta, sisulla se sieltä lähti. Köynnösruusu sai lämpimän paikan kasvamiseen. Mutta se oli eilen se. Nyt on nyt ja nenä kohti puukasaa.
Siinä minä aikani heittelin puita ja haravoin hyvän paikan, johon voisi puupedin rakentaa. Taisi siinä ainakin tunti mennä hikoillessa. Ja pikkasen vaan väsähdin. Ajattelin, että vähän vaan lepään ja sitten kokeilen sahausta mutta sitten tuli se mokoma pyllähdys. Harmitus omasta olosta alkoi kasvamaan. Rauhoittelin itseäni, että ei mitään hätää. Ei tarvitse tikkejä. Mutta kun elimistö ei suostu toimimaan niin kuin ennen ja voimat ovat kadoksissa niin ei sitten perskutarallaa. Olkoon sitten ja jääköön siihen mokomat laudat ja puut. Niin minä suivaantuneena keräsin kimpsut ja kampsut ja lähdin kotiin. No jos totta puhutaan, kyllähän minä ihan pikkasen säikähdin.
Nyt kun olen taas vähän levännyt niin ajatuksissani on, että jospa ne talkoot olisivat hyvä ajatus ja minä siinä ihan vähän vaan touhailisin. Muut tekisivät klapeja ja minä plikka pinoaisin. Eihän puiden pinoominen ole mitenkään rasittavaa. Se on sellaista rauhallista ja terapeuttista; näkee kättensä jäljen ja siistiä tulee. Eihän sitä ihminen voi olla vain tekemättä mitään, ei sairaanakaan varsinkaan kun ei tunnu ihan koko ajan olotila sairaalta. Ja tekee sen mitä jaksaa. Ehkäpä sitä pitää kuitenkin olla yliarvioimatta omia voimiaan. Minä se taidan olla niitä pököpäitä jotka oman kantapään kautta oppivat ja tässä tapauksessa oman pyllähdyksen kautta. Ja onhan noita pyllähdyksiä elämässä ennenkin tullut, vähän vaan erilaisia. Ja ain on noustu ylös ja tullahan jatkossakin nousemahan. Kyllä se aurinko edelleen paistaa:).
Niin justiinsa. Niin ne sitten alkoivat kuumat aallot sytojen myötä. Olin minä niistä kuullut ”isoilta tytöiltä”, mutta ei niiden nyt vielä olis tarvinnut tulla. Ei varsinkaan yöllä. Ainahan minä olen sänkyjumpasta pitänyt, mutta en kyllä tällaisesta; kuuma aalto tulee ja eiku peitto pois ja sitten kohta tulee kylmä ja eiku peitto päälle ja tätä rataa jatkuu muutama kerta. Ja siinä touhatessa uni karkaa. Sitten sitä tuijotetaan taivasta ja puita ja pohjantähteä ja käännytään kyljeltä toiselle. Ja huokailua. Mies nukkuu vieressä. Kuuntelen hänen hengitystään mikä on kylläkin rauhoittavaa ja turvallista kuunnella. Kuorsaakin välillä vaikka sitä ei myönnäkään.
Kohta alkaa pännimään kun unesta ei ole tietoakaan . Kyllä se nukkumasa sais jo tulla. Tule nyt, ole kiltti ennen kuin piristyn ihan liikaa. . Mutta ei sitten kun ei. Jos kokeilis mindfullnesia. Ei tepsi tällä kertaa. Ja taas tulee kuumia aaltoja ja jumppahetki. Jos seuraavaksi vähän mietin ja kirjoitan. Ajattelen mukavia. Ei nyt parane hermostua. Sitten se uni ei ainakaan tule. Jos käväisis vessassa ja lasi vettä. Ja taas mukavia ajatuksia. Ja sitten vähän juttelen vielä enkeleiden kanssa ihan hiljaa vaan etten miestä herätä. Ja taas kyljen kääntöä. Kyllä se uni sieltä vielä tulee ennen aamua, lohduttelen itseäni. Jos jotain hyvää, niin eipähän tarvitse aamulla herätä aikaisin töihin. Miten ihmeessä sitä sitten pysyy selväpäisenä kun valvotun yön jälkeen pitää töitäkin tehdä, kysyn vaan?!! Täytynee kyllä myöntää, että kyllähän tuo sisäinen kello herättää jo ennen kasia vaikkei töihin tarvitse lähteä. Joskus sitä haaveili, että voi kun sais aamulla nukkua, mutta kun ei niin ei. Ja kyllähän tuo vessakin vielä kutsuu ennen aamua. Illan vedenjuonti kostautuu, mutta ei haittaa. Vettä pitää juoda jotta aineenvaihdunta pelittää. Voi jummi kun alkaa olemaan mummu juttuja. No, mummuhan minä olenkin:).
Vielä minä ihan lopuksi sanon, että kyllä nämä kuumat aallot on ihan syvältä. Tarviiko niitä nyt yöllä tulla ja kuinka monta vuotta näitä pitää kärsiä kysyn minä?!! Voi meitä naisia. Eikä noissa menkoissa ole jo riittävästi kärsittävää?!! Ei parane miesten ihmetellä jos me naiset ollaan välillä vähän väsyneitä ja ei aina ihan naurata. Pääsääntöisestihän me naiset ollaan kyllä niin ihania ja rakastettavia eikä meitä yhdet jos toisetkaan aallot ja valvotut yöt kaada. Vähän saa kuiteski välillä marmattaa. Me naiset ollaan myös kärsivällistä sorttia, mutta silläkin on rajansa. Nyt se nukkumasa tänne niin kuin olis jo!!! Muutoin ei aamulla kunnian kukko laula ja kellään ei ole mukavaa. No, hissukseenhan tuo mies töihin pakenee ja itsekseen sitä saa kiukutella ja kirota peilikuvaansa. Hetken vaan ja sitten helpottaa. Kyllä se siitä kun saa kahvia ja jos vielä aurinkokin paistaa niin elämä hymyilee. Nyt minä aion kyllä nukahtaa ja katsella kauniita unia.
Ja niin koitti uusi päivä ja sininen taivas ja auringonpaiste ja linnunlaulu. Ja nukuttuakin tuli ja katseltua ihan mukavia unia. Ja olokin tuntuu ihan pirteältä. Tästä tulee hyvä päivä:)
Pitkät tummat hiukset olivat minä, niin ajattelin. Sitten tuli tämä sairaus ja tietous, että hiukset lähtee. Paska juttu, mutta minkäs teet. Siispä askel kerrallaan, helpottaa tuskaa, ajattelin. Ensin leikkasin lyhyeksi ja miten outona sen aluksi koin, kunnes totuin ja jopa aloin pitämäänkin peilikuvastani. Hyvä naapurin kampaaja Merja.
No, menipä sitten kaksi viikkoa ekasta sytosta kun alkoi hiuksia lähtemään kasapäin. Juoksin jatkuvasti kampaamassa hiuksiani ja tarkistamassa lähteekö vielä, no totta vieköön lähti ja koko ajan enemmän. Alkoi ihan tosissaan ahdistaa. Ja eikun pipo ja turbaani kaupoille ja pakkohan se peruukkikin oli ostaa. Vai oliko? Eipä ole lainkaan minua, joten saas nähdä tuleeko edes käyttöön.
Sitten oli pakko tehdä päätös ja ryhtyä kaljuksi. Niinpä jälleen Merjan luo ja hiukset ajeltiin vallan pois ja peilistä minua katsoi outo kaljupää, yäk ja äkkiä turbaani päähän. Kotona itkua tihruttelin ja inhosin peilikuvaani. Enkä siitä vieläkään pidä enkä taida tule pitämäänkään. Jos ei haluu niin ei oo pakko. Miten alaston olo ja niin helvetin sairaan näköinen.
Hiukset ovat naisen kruunu. Nyt ei ole kruunua. Miten siis säilyttää ja tuntea itsensä naiseksi kaljupäänä? Jostain se täytyy vain kaivaa esiin, jotta peilikuva hieman piristäisi ja tuntisin edelleen itseni naiseksi eikä menisi ihan surkutteluksi. Meikit ja vaatteet ja hymy huulille ja eiku menoksi.
Tapani mukaisesti levittelin kalju kuvaani facessa kerjäten myötätuntoa ja hyväksyntää. No en kait sittenkään? Tätä on hyvä vielä miettiä. Itse aina julistan sitä ihmisen sisäistä kauneutta ja miten itse nyt tuijotan vain ulkoista kuvaani. Tyhmä minä. Totuushan on, että tsemppiä minä tarvitsen. Sitähän me toinen toisiltamme tarvitsemme kun olemme heikoillamme. Ehkä kuvan julkaiseminen oli myös tapani kertoa, että tässä sitä ollaan ilman hiuksia ja kyllä tästä selvitään. Ja miten selvitään, niin läheisten ja ystävien avulla. Olen niin kiitollinen niistä monista viesteistä, joita olen saanut ystäviltäni. Niinä päivinä kun mieli on maassa niin nämä viestit kantavat eteenpäin. En ole yksin.
Mietin pitkään miten tästä kaljuudesta löytyy positiivista? Vaikealta se tuntui ja ei kyllä naurata vieläkään, mutta onpahan ainakin uusi kokemus ja kun muutaman kuukauden kestää, niin alkaa uutta kasvamaan. Ja löytyyhän noita ”samiksia” lähipiiristäkin. Tosin, pojanpojallani Mirolla on kyllä enemmän haivenia ja siskon miehellä kasvaa parta. En minä sitä partaa kaipaa, mutta uskon, että sitten kun niitä haivenia alkaa kasvamaan, on se varmaan aikas huikeeta.
Positiivisuus ja usko parempaan. Kyllä tästä selvitään. Nyt kirpasee, mutta ei tämä ole ikuista. Niin minä ajattelen ja olen aina ajatellut. Hulluksihan tässä muutoin tulisi ja se ei kyllä olisi kivaa, ei itselle eikä läheisille.
Myönnän, kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, olin juuri itkeä tihuuttanut, mutta nyt jotenkin tuntuu paremmalta ja valoisammalta. Aurinko ei paista ulkona,mutta sisälläni se paistaa. Kivoja kivoja asioita niitä minä nyt aion tehdä. Kohta tämä plikka lähtee mökille yhden elämäni auringonsäteen kanssa, rakkaan siskoni Kirsin kanssa, joka on aina kulkenut ja tulee kulkemaan rinnallani, niin myötä kuin vastamäessäkin. Voi meitä onnellisia, joilla on elämässään ihania asioita kuten Siskoja.
Eilen se sitten alkoi tämä minun syto-polkuni. Edellisiltana otin jo määrätyt lääkkeet, kortisonit. Yön nukuin rauhaisasti. Aamupalan yhteydessä jälleen kortisoonit ja pahoinvointilääke. Hyvissä ajoin lähdin ajelemaan kohti tayssia. Kävellessäni autolta taysiin minulle tuli mieleeni reissu, jolloin olin menossa synnyttämään esikoistani. Pientä jännitystä silloin niin kuin nytkin , odotusta tulevasta kun ei tiedä mitä tuleman pitää. Ja hyvä, että alkaa jotta joskus päättyykin.
Ystävällinen hoitaja Marjut otti minut vastaan ystävällisesti ja kysyi, että jännittääkö minua. Siinä vaiheessa meinasi tulla itku, kun ääni väristen vastasin, että vähän. Marjut hoiteli minua ammattitaidolla ja ystävällisyydellä. Oli turvallinen ja hyvä olla. Kun kerroin hänelle ajatuksistani ja totesin, että silloin synnytys reissulta minä sain ihanan pojan matkaani niin hän tuumasi, että saat sinä tältäkin reissulta jotain merkittävää, TAUTI HOIDETAAN. Hyvä ja tärkeä muistutus ja lohduttava. Hyvä Marjut.
Kotiin tullessa olin energiaa täynnä ja ruoka maistui. Touhasin istustusteni parissa ja iltapäivällä lenkkeilin mieheni kanssa. Niinhän se lääkäri totesi, että sitä saattaa muutaman päivän mennä ylikierroksilla kortisooni höyryissä. No hyvä, nyt mennään ja tehdään kun siltä tuntuu ja aurinkokin paistaa. Ehdin kyllä toki välillä taivastakin tuijotella ja pohdiskella. Illalla uni maittoi ja nukuin sikeästi klo 4.00 asti ja sitten loppuaika koiran unta.
Ihana aurinkoinen päivä tulossa. Aamukortisoonit on otettu ja virtaa riittää. Tänään ohjelmassa ulkoilua siskoni kanssa metsämaisemissa. Taidanpa ottaa kaffit ja evästä mukaan, jotta voidaan metsässä evästää ja kuunella luonnon rauhaa. Kenties muutama metsänpeikkokin kurkistelee mäntyjen takaa. Keijut taitaa vielä uinua talviuntaan, mutta pian on heidänkin aika heräillä kevät auringon ja sinivuokkojen myötä.
Eilen illalla telkkarista tuli syövästä ohjelma. Sieltä jäi monta asiaa mieleeni, mutta tämä lause eritoten:
”Yhtenä päivänä meidän pitää kuolla, mutta muina päivinä saamme elää”.
Näillä ajatuksilla tänään ja matka jatkuu. Aurinkoista mieltä kaikille.
Tiedättehän, että suuretkin sotasankarit ovat voittaneet sotia tehdessään hyviä strategioita; ennakointi, puolustus ja hyökkäys ja tarvittaessa peräytyminen. Minun tapauksessani uskoisin , että peräytyminen tarkoittaa muutaman päivän makuuta väsymystilassa ja särkyjen voittamista ja jälleen voimia keränneenä kohti uusia koitoksia. Luulisin? Tämä ”syöpäsota” voitetaan.
No, mitä minun selviytymissuunnitelmani voisi pitää sisällään? Kirjoittaminen ja itsensä tutkiminen, no vähän siinä sivussa muidenkin tutkimista.
Päiväkirja. Päivittäin niitä näitä, ajatuksia ja tekoja, mitä sitten mielen päällä onkaan juuri nyt.
Hoitokirja. Mitä, missä ja milloin ja kuka ja ketkä. Nyt kun opettelen olemaan potilaan roolissa on aikaa tarkkailla. Kohtaamisesta on kyse ja miten se kokemus hyvästä kohtaamisesta antaakin voimia kohdata lisää uusia ei niin kivoja asioita. Esimerkki: Istun käytävällä ja odottelen kutsua tutkimushuoneeseen. Kiireisiä ihmisiä tulee ja menee ohitseni. Jännittää. Näppäilen kännykkää, tuota turvakapinetta. Ovi aukeaa. Kuulen nimeni ja ystävälliset kasvot katsovat minua kutsuvasti. Hymyilee rohkaisevasti, kertoo mitä tapahtuu ja osaa asiansa. Siinä samalla höpötellään niitä näitäkin. Taputtaa kenties olalle ja jopa halaakin. Tuntuu, että tuo ihminen ihan oikeasti välittää miltä minusta tuntuu ja haluaa tsempata eteenpäin. Tunnen , että tuo ammattilainen, ihminen on läsnä minun kanssani.
Kuka minä olen ja mitä minä tahdon päiväkirja. Nyt kun sitä aikaa on ja on pudonnut arkisesta oravan pyörästä, niin väkisinkin alkaa pohdiskelemaan, miten sitä loppuelämänsä haluaa elää kunhan ensin taivaltaa tämän sivupolun. Niinhän nuo viisaat ovat todenneet, että kriisit vievät eteenpäin ja avaavat uusia ovia ihmisen elämään. Jospa vuoden päästä sitten yhtä kokemusta viisaampana on ihmisenäkin kasvanut ja kehittynyt. Ja oppinut hieman enemmään ajattelemaan itseään.
”Veetutus” kirja. Ystäväni kannusti minua kirjoittamaan ylös niitä negatiivisiakin ajatuksia. Niitäkin kun ihan varmasti tulee ja on jo tullutkin. Ei siis pelkällä positiivisuudella ratsasteta kohti auringonlaskua.
Kalenteri. Oikea seinäkalenteri. Se tulee olemaan minun raamattuni. Koska pitää mennä minnekin. Koska ottaa mitäkin lääkkeitä. Koska on ne kriittiset päivät, kun tuo pelottava tulehdus voi iskeä. Ja mitä vielä?
Tärkeitä asioita:
Ruokailu. Mitä pitää syödä ja mitä pystyy syömään. Muistutuksia: paljon vettä, ei karkkia. Ei lisää kiloja, please.
Liikunta. Muistaa liikkua ja tsempata itseään liikkeelle, edes vähän. Onneksi kevät tekee tuloaan ja aurinko ja lämmin ja kukat ja vihreys ja ja ja….mökki!
Ulkonäkö. Uskaltaako edes peiliin katsoa? Nyt jo näyttää oudolta kun pitkät hiukset leikattu pois. Entä sitten kun peilistä katsoo kaljupää ilman kulmakarvoja ja ripsiä? Ufoko meille on muuttanut? Pipot. Peruukki. Kulmakynä. Huulipuna. Mahamakkarat piiloon. Turhamaista, mutta miten saisi pidettyä naiseuden tunteen?
Sivuvaikutukset. Jos ja kun niitä tulee. Siskojen neuvot käyttöön ja toivotaan parasta ja periksi ei anneta. Vinkkilista varmasti kasvaa tässä matkan varrella.
Ystävät ja läheiset. Nuo rakkaat elämässäni, jotka kulkevat rinnallani ja tuovat iloa elämääni. Erityisesti rakas siskoni, tuo turvani. Häneen palaan vielä erikseen myöhemmin.
Huumori. Nyt ei naurata. Meinaa olla vähän totista. Tarttee siis keksiä jotain mukavaa, että ei ihan liian totiseksi elämä mene. Palataan myöhemmin asiaan.
Tänään nämä asiat ovat olleet mielessäni. Katsotaan mitä seuraavaksi. Nenä kohti aurinkoa:)
Minä nainen 50v uusien asioiden äärellä. Tässä minä olen tutustumassa blogien maailmaan ja mielenkiinnolla odotan mitä tämä tuo tullessaan. Miksi nyt juuri tässä kirjoittelemassa ja miksi juuri blogia? Aina olen mielelläni kirjoitellut, enimmäkseen itselleni ja pöytälaatikkoon. Mutta nyt olen aivan uuden asian äärellä, nimittäin sairauden, rintasyöpään sairastuneena. Huomaan, että kaipaan jakamista ja ihmisten hyviä kokemuksia omasta selviytymisestään. Minä, joka olen jo pienestä lähtien ollut hoivaaja ja huolehtija joudunkin nyt itse olemaan hoidettavana. Uusi rooli minulle. Tietoa janoavana olen lukenut ihmisten erilaisia kokemuksia selviytymisestä. Kirjoituksia löytyy monista eri tietolähteistä ja sivustoista. On kirjoitettu kirjoja omista kokemuksista. Minua kovasti kiinnostaa miten eritavoin ihmiset ovat löytäneet helpotusta vaikeaan tilanteeseen ja miten he ovat selviytyneet eteenpäin. Itse odottelen kohta alkavaa sytostaattihoitoa ja pohdin pelonsekaisin ajatuksin, että mitähän sivuvaikutuksia minulle tulee? Voi olla, että ei tule mitään, mutta mitä jos ja mikä auttaisi niin fyysisesti kuin henkisestikin?
Minusta sanotaan, että olen aina iloinen ja positiivinen ja pyrin sitä jatkossakin olemaan, kaikesta huolimatta. Minun täytyy itseni vuoksi. Uskon, että hyvät asiat kantavat eteenpäin kaikin tavoin. Elämää tulee elää tässä ja nyt ja yrittää löytää siitä iloisia hetkiä vaikeinakin hetkinä. Tiedän, että tulen tarvitsemaan muiden tukea. Me kaikki tarvitsemme toisiamme. Yksin ei selviä.
Minusta olisi valtavan hienoa lukea ihmisten erilaisia kokemuksia siitä, mitkä asiat ovat heitä auttaneet vaikeina hetkinä eteenpäin? Onko se jokin ajatus? Näkymä? Sanat? Makuelämys? Mikä vaan mikä on auttanut, kun masentaa ja tekee kipeää ja kun usko meinaa mennä, mutta ei sitten kuitenkaan?
Itse huomaan, että mielialat vaihtelevat kovasti ja niin varmaan kuuluukin. Mikä minusta tuntuu tällä hetkellä hyvältä niin ne ovat ystävällisten ihmisten kohtaamiset; läheiset, ystävät ja tuntemattomat.
Tällaisia ajatuksia tänään. Mielelläni luen kommenttejanne. Aurinkoisia ajatuksia.
Tervetuloa! Tämä on ensimmäinen blogimerkintäsi. Muokkaa tai poista tämä, ja aloita kirjoittaminen!
